5.orbea_variegata

Mielenkiintoiset raatokukat

Teksti ja kuvat: Håkan Söderholm
Päivitetty 3/2012

Lyhyesti:

Raatokukat eli Stapelia-suvun lajit ovat kotoisin Etelä –ja Lounais-Afrikan kuumilta ja aurinkoisilta seuduilta. Myös muita Stapeliae-heimon sukuja kutsutaan usein raatokukiksi ja suvut ovatkin hyvin samankaltaisia elintapoineen päivineen. Stapelia-lajit ovat kuitenkin suurimpia ja näyttävimpiä ja Stapelia gigantea on raatokukkien varsinainen kuningas. Muita suosittuja sukuja maailmalla ovat mm. Orbea, Caralluma, Duvalia, Hoodia sekä Huernia. Monissa suvuissa on myös paljon risteymiä sekä lajikkeita.

Raatokukat kasvavat paahteisilla paikoilla, kuten vuorten rinteillä ja niiden kalliohyllyillä. Raatokukilla ei ole varsinaisia lehtiä ollenkaan, vaan paksut ja lyhyet versot, mitkä levittäytyvät maata pitkin muodostaen tiiviitä mättäitä. Niitä voisikin etäisesti verrata meidän kotimaisiin maksaruohoihin. Kaikilla lajeilla on tähtimäinen kukka missä on viisi sakaraa. Joillakin lajeilla kukat ovat enemmän kellomaiset. Kukat puhkeavat uusiin, saman vuoden varsiin niihin kasvaviin kääpiöversoihin. Kääpiöverso on muutamien senttimetrien mittainen tappi ja yleensä se sijaitsee melko lähellä maanpintaa. Painavat nuput kasvi avaakin mielellään käyttäen maanpintaa tukenaan. Kääpiöversosta voi kasvaa useita nuppuja ja mitä suurempi itse kasvista tulee, sitä voimakkaammin se kukkii, sillä kääpiöversoja kasvaa aina vain lisää. Nuput paisuvat kuin ilmapallot ja paukahtavat viimein auki. Yksittäinen kukka kestää noin 4-5 päivää. Kukkia on monen kokoisia ja näköisiä, mutta kukan todellinen mielenkiinto piilee sen ovelassa huijauksessa. Kukan tehtävä on tietysti houkutella pölyttäjiä, mutta houkutustapa on hyvin erikoinen. Kukka on kärpästen silmissä iso kimpale mätänevää lihaa ja haju on sen mukainen. Stapelia’t ovat vieläpä tehneet kukistaan karvaisia, näin ollen vielä enemmän mätää lihaa jäljitteleviä. Ihmisen nenään haju kantautuu yleensä aika heikosti, ellei sitten mene ihan lähelle haistelemaan. Tosin kukkaikkunalla haju voi olla epämiellyttävä, mutta kasvi kukkii eniten kesällä ja tällöin sen voi viedä ulos. Auringonpaiste ja kuumuus voimistaa hajua.

Kaikki suvut, kuten esimerkiksi Huernia, eivät juurikaan haise. Raatokärpäset haistavat kukan kaukaakin. Kärpäset pölyttävät kukan, mutta eivät saa mitään vastineeksi. Ne saattavat myös munia kukkaan, mutta kun munat kuoriutuvat toukat kuolevat pian nälkään. Raatokukkia on valitettavan heikosti kotimaan markkinoilla. Hyvällä tuurilla saattaa löytää yhden tai kaksi lajia puutarhamyymälästä, mutta varmin tapa on kysellä niitä kasvattajilta tai tilata suoraan nettikaupoista. Netissä myydään pistokkaita, mitkä joitakin harvinaisia lajeja lukuunottamatta eivät yleensä kovin montaa euroa maksa. Pistokkaat kestävät hyvin kylmää ja kuumaa ja liikkuvat vaivatta postitse. Mikäli kotoaan löytää aurinkoisen etelänikkunan ja haluaa sinne kukkivia mehikasveja, kannattaa ehdottomasti hieroa lähempää tuttavuutta näihin erikoisiin kasveihin.

Hoito:

Aurinkoinen ja paahteinen ikkunalauta on välttämätön ratkaisu, mikäli haluaa menestyä näiden kasvien kanssa. Etelänikkuna on paras ja valon tulisi olla melko esteetöntä, eli metsää ja muita taloja ei tulisi olla auringon tiellä. Kevätaurinko saa varret punoittamaan mikä on täysin normaalia. Versot saattavat hieman palaa auringossa, mutta sen kasvi kestää mainiosti. Uudet keväiset versot taas tottuvat aurinkoon eivätkä enää kärähdä. Kirjallisuudessa usein puhutaan, että raatokukat tarvitsevat kylmän talven kukkiakseen, mutta kunhan keväiset paahteet alkavat tulee kääpiöversoihin taas nuppuja ja kukinta alkaa.

Jotkin lajit on hankala saada kukkimaan kotona, siinä missä toiset kukkivat lähes koko vuoden muutamaa pimeintä kuukautta lukuunottamatta. Tähän auttaa usein se, että kasvit viedään ulos vaikka parvekkeelle heti kun yöpakkaset on ohi. Kaikki raatokukat viihtyvät muutenkin ulkona ja päivän sekä yön lämpötilaerot yleensä kiihdyttävät sekä voimistavat kukintaa. Nämä kasvit kestävät niin rajua lämpöä sekä kylmiä, muutaman plusasteen öitä, että ovat kuin kotonaan etelänpuoleisella parvekkeella tai kuistilla. Vesisateelta ne pitää kuitenkin suojata. Kukinta alkaa usein touko-kesäkuussa ja jatkuu jopa talveen. Ikkunalauta mikä on täynnä erilaisia raatokukkia on loppukesästä upea näky. Kasvi kukkii jo melko nuorena, mutta vanhetassaan kukinta yleensä voimistuu.

Runsas kastetu on kesällä hyvin tärkeää. Vaikka suvun lajit ovatkin mehikasveja ne tarvitsevat keväästä lähtien paljon vettä, varsinkin paahteessa. Kasvi kastellaan kunnolla noin 2-3 kertaa viikossa. Mullan pinnan pitää kuivua kastelujen välillä, mutta liika kuivuminen saa nuput varisemaan. Seisova vesi ja tasainen kosteus ovat myös pahasta. Talvella kastelua tulisi vähentää, mutta varsia on syytä tarkkailla. Ne eivät saa rypistyä liikaa.

Mullanvaihtoa ei kannata suorittaa kovin usein. Pintamultaa saa tarvittaessa lisätä, mutta itse ruukkua ei tarvitse vaihtaa joka vuosi. Noin kolmen vuoden välein voi suorittaa ruukunvaihdon ja silloin voi joko jakaa kasvin veitsellä, tai jos tilaa löytyy istuttaa sen leveämpään ruukkuun. Kestomulta tai kukkamulta sopii hyvin. Tavalliseen kukkamultaan on erittäin suositeltavaa lisätä noin 20% hienoa hiekkaa.

Ruukku kannattaa vaihtaa aikaisin keväällä, juuri ennen kasvun ja kukinnan alkamista. Jos tilaa suinkin on, kannattaa käyttää leveitä ja matalia ruukkuja. Tällaisessa ruukussa kasvi on eniten luonnonmukaisesti ja usein kasvattaa koko ruukun täyteen versoja. Matala ruukku ei myöskään säilö kosteutta talvisin yhtä herkästi mitä korkea ruukku. Saviruukku on aina paras raatokukalle ja lasittamaton vielä parempi. Muoviruukut tuppaavat pysymään pidempään kosteina, mikä varsinkin talvella kasvin lepoaikana voi olla iso riski. Monet harrastajat laittavat suurimpia lajeja myös amppeleihin. Sekin tapa toimii hyvin kunhan samaa hoitoa noudatetaan. Amppelissa varret kaartuvat alas ja hieman ruukun ympärille, kuin kielekkeen yli korkealla kallionjyrkänteellä.

Kasvia voi lannoittaa kasvukaudella esimerkiksi nestemäisellä ravinneseoksella, mutta muiden kalliotyyppisten kasvien tapaan niukasti ravinteita on parempi kuin sopivasti. Kasvi voi joskus talvellakin yrittää kasvaa, jonka seurauksena versoista tulee pitkiä ja narumaisia. Tällaiset versot ovat luonnottomia ja aika rumiakin, mutta kevään koittaessa ne voidaan veitsellä typistää.

Lisääminen:

Pölytyksellä voidaan saada siemeniä ja ne voidaan kylvää hiekansekaiseen multaan. Tosin se voi olla haastavaa ja viedä paljon aikaa. Paras lisäämistapa lieneekin pistokaslisäys. Emokasvista irroitetaan varsi tai pieni köntti varsia terävällä veitsellä. Leikkauspinnan annetaan kuivahtaa pari päivää, jonka jälkeen pistokkaan voi istuttaa suoraan multaan. Tavallinen kukkamulta tai kestomulta sopii hyvin, mutta kuten emokasvillekin, multaan on hyvä lisätä hiekkaa. Pistokas työnnetään niin syvälle, että se pysyy pystyssä ilman tukea. Multa pidetään kosteana, muttei liian märkänä. Pistokas juurtuu tavallisesti noin parissa viikossa tai yhdessä kuukaudessa. Auringonpaiste voi olla haitaksi juurtumisvaiheessa, mutta esimerkiksi itä tai länsi-ikkuna soveltuu hyvin pistokkaan ensikodiksi. Kun uusi taimi on kasvattanut pari uutta versoa, niin sen jälkeen se alkaakin pyytää aurinkoisempaa ikkunaa. Jos pistokas on liian pimeässä se kasvattaa vain pitkiä ja honteloita versoja. Paras juurrutusaika on kevät ja alkukesä, mutta kasvi juurtuu kyllä syksylläkin voimakkaassa kukkavalossa, kuten elohopealampun alla. Silloin kasvu alkaa vasta seuraavana keväänä.

Lajeja:


Stapelia grandiflora eli purppuraraatokukka on perinteinen isoäidin kukka ja se on saanut jonkin verran suosiota myös Suomessa. Se kuuluu helppohoitoisimpiin lajeihin ja kukan halkaisia on mukavat 10-15 cm. Toinen hyvin samankaltainen laji on S. hirsuta.


Stapelia gettleffii on täällä kotimaassa melko tuntematon laji, mutta muualla vähän tunnetumpi. Sillä on hieman solakampi ja pitkäkarvaisempi kukka mitä purppuraraatokukalla. Kellertävä pohjaväri paistaa punaisen karvoituksen alta.


Stapelia gigantea on suurin kaikista lajeista ja sen kukan halkaisia voi olla yli 20 cm. Vaikka laji ei ole kovin hankala hoidokki jos tilaa löytyy, niin sen kukittaminen kotona voi kuitenkin olla hieman haastavampaa mitä edellisten lajien.


Stapelia leendertziae kasvattaa upeita kellomaisia kukkia, joilla on pituutta noin 10 cm. Valitettavasti laji kiukuttelee pimeinä talvikuukausia ja voi vaatia voimakasta lisävaloa, ettei se ala mädäntyä.


Orbea variegata on niitä harvoja lajeja mitä on joskus myös kotimaisissa kukkakaupoissa. Sitä nimitetään täpläraatokukaksi. Orbea-suvun lajit kasvattavat sormenpituisia varsia ja muodostavat tiiviitä mattoja. Kukat ovat usein noin viiden senttimetrin kokoluokkaa.


Huernia boleana on hidaskasvuinen pieni mätäs. Monilla tämän suvun kasveilla on värikkäät kukat, mitkä eivät juurikaan haise ihmisen nenään.


Huernia zebrina lienee sukunsa tunnetuin ja suosituin laji. Sen kukka on varsin koristeellinen kaikkine raitoineen. Suvun lajeilla on yleensä hieman pienemmät kukat mitä Orbea suvulla, mutta varret sen sijaan ovat paksummat. Sukua tuskin löytää kotimaisista myymälöistä, mutta onneksi erikoistuneet ulkomaiset nettikaupat ovat niitä pullollaan.

Teksti ja kuvat: Håkan Söderholm

 

Ajatus “Mielenkiintoiset raatokukat”:sta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *